Tehtynä

Keli on ollut keväinen, välillä liiankin kun harson alla lymyilevät Timot saivat lumipeitteen päälleen. Mutta eteenpäin on menty. Siitä huolimatta, että eräs nimeltä mainitsematon pärskii vaaleanpunaista antibioottia ympäri kämppää. Mutta tiedoksi, että on taas aivan oma itsensä. Hyvässä ja pahassa.

Tässä havainnekuva puutarha-aktiviteeteista:

Pelto on nyt raivattu ja sinne on piilotettu Timoa, Nicolaa, mustajuurta, palsternakkaa, retiisiä ja pinaattia. Tänään on tarkoitus jatkaa punajuurella ja porkkanalla.

Kuvassa näkyvät myös neljä vastaistutettua omenapuutamme: Antonovka, Jaspe, Pirja ja Sariola. Ehkä oli hätävarjelun liioittelua laittaa niille vielä vähäksi aikaa jänissuojat, mutta tärkeissä asioissa ei kannata ottaa

riskejä.

Isotuomipihlaja-aidanne on valmis. Pääsiäisenä istutettiin 30 paljasjuurista taimea rajalle. Linjalankaa ei ollut ja tulos on hieman juostenkustua, mutta lohduttaudun sillä, että aitaa ei leikata ja pöheikkö peittää nopeasti juuriston.

Ja lisää seuraa. Aloitan päiväni käymällä uudessa kasvihuoneessa, jossa poteissa on jo alkanut vihertää. On lehtikaalia, kesäkurpitsaa, minttua, tsinniaa, latva-artisokkaa, ruohosipulia, sitruunabasilikaa, krassia, japaninhumalaa, daalioita, avomaankurkkua. Em. vihertävät, vielä paljon on potteja, jotka miettivät. On ollut mielenkiintoista seurata, mitä pakkasyöt ( potit peiton alla ) vaikuttavat itämiseen. Yllättävän vähän.

 Tässä näkyy kolme uutta mustaviinimarjapensasta ja kaksi punaista sekä yksi rabarberi.

Nyt pitää lopettaa. Koiralle pitää antaa toiseksi viimeisen kerran vaaleanpunaista pärskittäväksi. Ja sitten pihalle kuopsuttamaan. Päivä ilman istuttamista on hukkaan mennyt päivä.

Vapputerveiset Perrolta

Moro taas! Ekana täytyy sanoa, että kyllä isännyysväki on puuhannut aika paljon kevättöitä puutarhassa, mutta minun on pakko päästä tähän väliin kertomaan viimeiset karmeat kuulumiseni. Olen ollut niin hitosti sairaana.

Kaikki alkoi noin viikko sitten. Emäntä lähti kahdeksi yöksi reissuun ja me jäätiin isännän kanssa kotiin. Samalla hetkellä, kun mami kantoi kassinsa autoon minua alkoi värisyttää ja tärisyttää. Tuli yrjö olo eikä sekään vielä mitään, mutta mahaan alkoi sattua pikkuhiljaa ja kovaa.
Mami oli pois kotoa enkä minä syönyt enkä juonut. No isäntä tietysti ajatteli yksinkertaisesti, että vain ikävöin mamia. Kyllä mä siitä tykkään, mutta ei sen poissaolo voisi ikinä minulle tällaisia tuskia tuottaa. Mutta yritäpä saada yksinkertaisia ihmisiä ymmärtämään koiran elekieltä ja naaman ilmettä.

No mami tuli kotiin ja tietysti ilostuin siitä ja näytin pirteämmältä jo siitä ilosta, että jos se tajuaisi, että minuun sattuu ja tekisi jotain asialle. Kyllähän se huomasi, että oikein mikään ei ole kunnossa, kun kävelin vappuaattoaamuna jäykästi pienessä kyyryssä kuin parhaassakin kankkusessa. Tiedätte varmaan sen tunteen, kun yrjöttää ja varoo tekemästä yhtään ylimääräistä liikettä. Mutta tiedoksi myös jatkoa varten, että olen ehdoton absolutisti.

No vihdoin ne tajus soittaa johonkin ja minut kyydittiin paikalliselle eläinlääkärille. Se mitä sitten seurasi ei ollut kivaa, mutta täytyy tunnustaa, että olin aivan naatti enkä jaksanut juuri pistää hanttiin. Koivesta ajeltiin karvat ja hetken jo ajattelin, että trimmaajan ja lekurin ovet meni sekaisin. Mutta kun suoniin aletaan tökkiä neuloja tietää olevansa lekurissa.

Lekuri epäili verikokeiden perusteella, että minulla on haimatulehdus. Kuumetta oli pirusti ja nahka roikkui numeroa liian suurena. Jouduin tippaan ja olihan porukoilla ikimuistoinen vappuaatto, kun ne kuivinsuin seurasi tippani valumista suonistoon. Makasin reporankana klinikan lattialla ja katselin psykedeelisiä vaaleanpunaisia koiranluita tajuntani ulkolaidalla. Olo oli aika taivaallinen kiitos mahtavien kipulääkkeiden. Sitten mentiin kotiin.


Jatkoin vaaleanpunaisten luiden katselua olkkarin lattialla rohjottaen ja vappuaamuna makasin liikahtamatta paikallani enkä viitsinyt avata silmiäni ekaan viiteen minuuttiin, kun porukoilla oli jotain asiaa. Sitten ne ravisteli minua ja olihan siitä  pikkuhiljaa pystyyn ponnattava vaikka huippasi.

Sitten ne soitteli taas johonkin, minut pakattiin autoon ja Turuus en ollut ennen käynytkään. Koivessa oli taas tippa alle aikayksikön. Kuivinsuin jatkoi porukka vappupäivänkin tiputuspussini tarkkailua. Sen verran ne oli olleet fiksumpia, että olivat ottaneet itselleen eväät ja lukemista mukaan. Neljä tuntia ne kökötti jakkaroillaan, en kokenut mitään ihmeparantumista tälläkään kertaa vaikka psykedeelisten luiden väri muuttui vaalean siniseksi.

Sitten ne teki tosi katalan tempun. Minut saateltiin tippapusseineni koiran kokoiseen häkkiin ja porukat häippäsi! Mikä pahinta yläpuolen pienemmissä häkeissä oli kissoja ja ne kiroili ja sähisi karmeasti. Uskomatonta, että ne jätti minut putkaan vappupäivänä. Mutta vartijat olivat kilttejä, veivät ulos jaloittelemaankin ja täytyy tunnustaa, että minua vain väsytti ja nukuin hela tiden.

Seuraavana aamupäivänä kuulin putkaani niiden ääniä putkan respasta ja täytyy myöntää, että vinguin sellissäni silkasta ilosta. Vartija otti tipan vihdoin irti koivestani, lorotin pihalle miehekkäästi ainakin yhden 500 ml pussillisen ja sitten ajettiin kotiin.

On ihanaa olla taas kotsassa. Jalkani nousee kepeästi, huumorintajuni on palannut ja nautin haimatulehdus-diagnoosini mukaista dieettiruokaa. Keitettyä kanaa on syötetty ja ilmeisesti hoitava lääkärini on ohjeistanut, että kädestä syötetään. Siitä suostun armollisesti sen verran syömään, etteivät uudestaan vie putkaan. Vettä ei ole tehnyt mieli, tuskin teidänkään tekisi jos on tiputettu niin, että silmämunatkin kelluvat. Tänään minusta oli tosi outoa, että porukat melkein itki, kun lenkin päälle lipsutin vesisaavista jäävettä kitaan. Joillekin onni tulee kummallisista asioista.

On yksi juttu mikä on suoraan sanottuna ihan paska. Katsokaa tätä kuvaa:

Ei, en ole alkanut nistiksi, vaikka porukka yrittääkin raivoraitista linjaani horjuttaa tällä arsenaalilla. Kaksi antibioottia, kolmiokipulääke ( joo en todellakaan ajele autolla ), yrjönestolääke ja vatsalääke ja kaikkia kahdesti päivässä. Älykkyysosamääräni on sen verran kahdensadan puolella, että minua ei hööpötetä lääkkeitä syömään ruuan joukossa. Kuka nyt haluaisi sormikanansa kulinaarista suutuntumaa pilata antibioottimausteella. Ei, minä otan lääkkeeni lääkeruiskulla nestemäisessä muodossa yhteenpuristettujen hampaiden välistä kuonokopassa. Sen verran hävettää, että siitä ei ole valokuvaa.

Perro funtsailee

Moro kaikille! Olen Perro 1,5 v ja pääsin vihdoinkin ääneen. Tässä vietän viikonloppuaamua mamin sängyssä. En saa nukkua sängyssä, mutta vapaa-aamuina kuuntelen korva tarkkana, milloin porukka virkoaa ja sitten pomppaan petiin. Kauaa en siellä pysty olemaan, kun tulee hiki.

Olen aika tarkka jätkä ja haluan olla kaikessa mukana. Jopa autossa vaikka spykään siellä joka helkutin kerran vaikka minulle ei edes anneta aamupalaa autoilupäivinä. En pidä autoilusta, mutta pidän siitä, että ulkoinen toimintaympäristö muuttuu uusiin asioihin stimuloiden. Harmi vain, että yrjö maistuu hela tiden suussa.

Minua yritetään kouluttaa tavoille, mutta täytyy sanoa, että porukka on vähän lepsua. Voisi kyllä rehellisesti sanoen pitää tiukempiakin sulkeisia. Olen hokannut ajat sitten, mihin tähdätään tännepaikkaistuseuraaodotamaahan-komennoilla. Aina ei vain jaksa vaan on kiva pistää ranttaliksi. Mutta välillä sitten säälistä tottelen kuin partiopoika. Ihan vaan siksi, ettei porukka masentuisi ison villakoiran omistajina. Ne kun valitsi minut siksi, kun kirjallisuudessa kehuttiin yhdeksi fiksuimmista koiraroduista.

 Porukka ravaa alvariinsa metsissä ja onhan sinne lähdettävä. Tässä muistelen, miten uimaan mentiinkään, kun on talven aikana hieman unohtunut.



Toisessa kuvassa minua savustetaan taas kerran jossain laavulla. Ällöttää, kun flexi sidotaan puuhun kiinni ja siinä sitten kökötät. Ja haistelet ihania riistan hajuja pystymättä säntäämään kuusikkoon. Välillä ovat erehtyneet päästämää  ja minä poika olin aika pitkään omilla teilläni. Kuulin kyllä huudot, mutta motivaatioristiriita ratkesi ketunjälkien hyväksi.

Muille oli eväät, mutta minulle ei. Se jäi tästä päällimmäisenä mieleen.

Emäntä yrittää lisätä elävää kuvaa minusta tähän loppuun, mutta ei näy onnistuvan. Se on todella säälittävä kaikessa tietotekniikkaan liittyvässä. Videossa olin toiseksi mieluisimman puuhani parissa. Se on sellaista aika koiramaista juttua. Mieluisinta puuhaani en vielä haluaisikaan paljastaa, sillä se on aika outoa. Kukaan kavereistani ei harrasta sitä. Minä vain. Mutta palaan asiaan heti, kun emännyys oppii lisää automaattista tietojenkäsittelyä. Moro siihen asti! Jaahas se video löytyykin sieltä ylälaidasta ja tuplana vielä. Eikä mitään tolkkua. Yrittäkää kestää. Niin minäkin.

Lapiointia

Puutarhurin urani alkoi siitä, kun huomasin sattumalta olevani intohimoinen lapioija. Tarjolla oli kivistä metsämaastoa ja lapio ja yhtäkkiä halusin tietää, kuinka syvälle pääsen lapioni kanssa. Ja pääsinhän minä: pois eläkevirasta uuteen ammattiin, umpioudolle seudulle uuteen kotiin. Mukana ei muuta tuttua kuin kompostivastaava ja musta villakoira.

Muistakaa siis, että joka lapioon tarttuu se lapioon hukkuu.

Olen jo maininnut sen 25 metrin pensasalueen, joka on odottanut roudan sulamista. Siitä pitää kuoria nurmikko pois ja kaivaa kunnon monttu, joka täytetään mullalla, johon suunnittelemani kasvit pääsevät juuriaan venyttelemään.
Nyt roudan sulaminen on kuitenkin kestänyt liian kauan ja olen ehtinyt kehittää kolme muuta kaivamiskohdetta: kasvihuoneen pohjatyöt, parkkipaikan pohjan ja kasvimaan. Rehellisesti pitää tunnustaa, että intohimoista kaivajaakin jo alkaa tässä vaiheessa pyörryttää.

Pensasalueen aihio

Pihasuunnitelmani kantava ajatus on nurmikon vähentäminen. Ja sehän vähenee. Kunhan joku kaivaa ensin nurmikkoturpeet pois. Turpeita piisaa satoja ( ? ) kottikärryllisiä. Viime syksynä niitä jo kärrättiin tulevalta pensasalueelta varaston taakse. Kunnes kompostivastaavani keksi talven aikana, että tehdään niistä valli keskelle pihaa. Nyt odotellaan roudan sulamista, että saadaan kärrätä ne takaisin hyvin lähelle lähtöpistettään. Elävä puutarhasuunnitelma tarkoittaa sitä, että tehdään samat hommat moneen kertaan.


Kasvihuoneen pohjaa kaivaessani tajusin, että se paksu, musta multa kasvimaallamme ei odota mansikan taimia, siemenperunoita eikä niitä sataa siemenpussiani, jotka olen hankkinut sitten viime näkemän vaan lapiota. Mullan alla nimittäin piileskelee se paksu ruohomatto, minkä traktori sinne syksyllä piilotti. Poissa silmistä, poissa mielestä. En ymmärrä, miten kuvittelin, että ne tuppaat olisivat itsestään jonnekin hävinneet. Lapio ja kärrit esiin ja ruohotuppaat logistiikalla kohti vallia.

Mutta lopussa kiitos seisoo. Tämä näkymä ei kaipaa kaivamista vaan levittämistä. Lapiota siihenkin tarvitaan. Kompostivastaava tilasi kiviainesta. Onneksi hän oli puhelimessa ja älysi sanoa, ettei ihan kasettirekallista tarvita. Että vähän vähempikin riittää.


Kuva on iglualueeltamme: etualalla 17 tonnia kivituhkaa.

Maaseutuilua

Olen puoli vuotta ajanut 110 kilometrin postilenkkini joka arkipäivä. Asfalttiteitä aluksi sitten kuoppaisia vanhoja maanteitä, jotka muuttuvat kyläteiksi, metsäautoteiksi ja pihateiksi.
Jokaisen kuuluu pitää autonsa puhtaana, mutta omani näyttää joka reissun jälkeen kuin safarirallista maaliin tulleelta enkä ehdi pestä sitä kuin korkeintaan kerran kuussa.

Työympäristöni koostuu pelloista, sekametsistä ja korkeista kuusimetsistä, järvistä ja parista kyläryppäästä. Ja sadoista postilaatikoista. Voin asiantuntijana sanoa, että paras postilaatikkomalli on rehti muovinen perusloota, joka aukeaa päältä ja josta on revitty huut hemmettiin se sisempi kapearakoinen kansi. Posteljooni kun roikottaa koko päivän oikeaa kättään ikkunasta pihalla ja kädessä roikkuu paksu postinippu ja samalla kädellä aukaistaan myös lootan kansi. Vihaan metallisia lukollisia de luxe-malleja, joissa on kissan viiksikarvan levyinen rako lipan takana. Niihin on mahdotonta työntää postia yhdellä kädellä tai edes koko nippua kerralla. Ja kun ottaa huomioon, että Suomessa tuulee tai myrskytuulee nykyään koko ajan, saa olla tarkkana, ettei nippu leviä kuraojaan tai peltoaukealle.

Harrastaessani autoilua postin parissa kuuluvat työsuhde-etuihin eläimet. Puolessa vuodessa olen ehtinyt nähdä useamman kerran kauriita ja valkohäntäpeuroja, kerran hirven ja supikoiran. Metso rehenteli keskellä metsäautotietä. Haukkoja näkee paljon ja kerran näin huuhkajan raahaavan jänistä pellon ylitse. Hienoimpia näkyjä  ovat olleet teeret. Soisella alueella oli pienten koivujen latvoissa yli 30 teertä. Jokainen teeri omassa latvassaan.
Nyt kevään tullen näkee tietysti paljon kyhmy- ja laulujoutsenia, mutta erityisesti ilahduttavat kurjet. Ne etsivät pareittain syötävää pelloilta, joten ne leijjuvat matalalla peltojen yllä odottaen ilmeisti laskeutumislupaa lennonjohdolta tai  ovat jo laskeutuneet ja tepastelevat majesteetillisesti ruokailemassa.
Kyllä siinä nälkä varmaan tuleekin, kun leuhottaa tänne Marokosta, Etiopiasta, Pakistanista tai Kiinasta.

Lempieläimeni on kuitenkin postilenkkini shetlannin-poni. Pöllähdän pihapiiriin metsäautotieltä. Aitauksessa on kaksi hevosta ja poni. Tai siis poninkin pitäisi olla aitauksessa,  mutta ei se juuri koskaan ole. Se seisoo lähellä muita hevosia, mutta aitauksen ulkopuolella. Ja sen ilmeestä otsaharjan alta näkyy, että olen vapaa sielu ja hiton itsepäinen sellainen.

Miltä tuntuu asua leikkimökissä?

Pidän telttailusta hyvin paljon. Kunhan teltta on huvilateltta, jossa on seisomakorkeus. Vain kangasseinät erottavat luonnosta ja minimalismi on vallitseva sisustustyyli. On ahdasta ja roinaa vain sen verran kuin on välttämätöntä. Ollaan lähekkäin.

Syytän telttailua siitä, että tulimme muuttaneeksi leikkimökkiin asumaan. Meillä on eteinen, jossa liikekannallepanon voi toteuttaa siten, että kaksi aikuista ja koira sijaitsevat peräkkäin käytävässä. Narikkaan pääsee siis jonottamalla.

Meillä on yhden hengen keittiö, jonka oven suussa koira mahtuu työntämään päänsä kyökin puolella sijaitsevaan ruokakuppiin.

Meillä on makkari, johon mahtuu parisänky. Parisängyn toiselta puolen pääsee lattiateitse pois vain sivuttain ja silloinkin vetämällä vatsaa sisään voimakkaasti.

Meillä on olkkari, johon mahtuu kirjahylly, sohva ja sohvapöytä. Lisäksi olkkariin mahtuu ruokapöytä ja neljä tuolia, mistä ei kannata vetää johtopäätöstä, että olkkari on iso. Sitä se ei ole. On vain niin, että yhden hengen keittiöön ei mahdu neljän hengen ruokapöytää.

Mainitsematta on vielä vessa. Ja uskokaa tai älkää, mutta se on iso. Sinne mahtuisi suihkukopin lisäksi vaikka 10 vessanpyttyä. Mutta siellä on vain yksi. Ja siinä on väljä istua. Uskomatonta.

Parisuhteen onnellisuutta kuulema heijastaa kommunikaation määrä. Meillä kommunikaatiota todella riittää, kun pitää sopia suusanallisesti jos aikoo aukaista jääkaapin oven yhtäaikaa, kun keittiössä jo sijaitsee joku.

Outo juttu on myös leikkimökkimme äänieristys. Se on niin hyvä ettei olohuoneessa olija kuule, mitä makkarissa oleva huutelee. Vessan vetämistä ei kuulee muuhun residenssiin eivätkä kasvihuoneilmaston tuottamien myrskyjen äänet kuulu mitenkään sisälle. Mutta koska mökki on pieni, tuntee olevansa keskellä luontoa ja vuodenaikoja.

Koska säilytystiloja ei juurikaan ole, ovat kaikki tavaramme pihan perällä olevassa varastossa. Siellä ovat vaatteeni ja kenkäni. Olen pärjännyt viidellä T-paidalla ja kolmilla farkuilla koko talven. Ja parilla kengillä. Parilla takilla. Pahoin pelkään, että niin tulen tekemään jatkossakin pelkästään jo siitä syystä, että kuteeni ovat homehtuneet kylmässä säilössään.

Downsiftaaminen on rankka laji. Ainakin niille, jotka eivät ole optiomiljonäärejä. Elämä oikeasti muuttuu. Grand designissa aina kysytään, miten tämä talo on muuttanut teitä. Puolen vuoden kokemuksella leikkimökistä sanoisin, että ollaan lapsellisen iloisia joka pikkuasiasta, jota ollaan saatu kehiteltyä.

Parturointia

En tiennyt, miten ihanilta vastaleikatut kuusiaidat tuoksuvat pimeässä. Tällä seudulla asiasta voi puhua monikossa, sillä joka toisessa talossa on satoja metrejä kuusiaitaa. Ja millaista kuusiaitaa! Täydellisiä taideteoksia, vihreää tiheää korkeaa seinää, joko karhumaisen leveää harjakatolla tai äärimmäisen kapeaa tyylikkyyden huipentumaa.

Oma kuusiaitamme oli ilmeisesti jäänyt leikkaamatta viime kevättalvella, mutta nyt naapurin kanssa oli sovittu, että kumpikin leikkaa oman puolensa. Ja haluttu korkeus on saavutettu eli latvat voi pätkiä.

Sopiva pensasleikkuri löytyi vasta neljännellä yrityksellä, mutta nyt Husu on uusin perheenjäsenemme.

Husu painaa himpan verran alle viisi kiloa ja käynnistyy kuumanakin vaivattomasti. Upea peli!
Ei muuta kuin tellingit pystyyn ja parturoimaan.

Tässä ennen

Ja tässä jälkeen

Perheeseemme on Husun lisäksi liittynyt toinenkin jäsen: Viki.
Ilman Vikiä varaston taakse kertyisi laskettelurinteen korkuinen oksakasa. Mutta nyt Viki hoitelee homman kompostorivastaavan avustuksella. Kompostorivastaava oli Vikin tuloiltana niin täpinöissään, että silppusi oksia otsalampun valossa.

Nyt on kertyneet varastot silputtu ja sijoitettu ja odotellaan seuraavaa koitosta eli terijoensalavien siistimistä.
Kompostivastaavani saa täydet pisteet toiminnastaan ostamalla marraskuussa talousjätteillemme tarkoitetun lämpökompostorin ja saamalla sen toimintaan - 20 asteen pakkasilla. Kompostori kävi niin kuumana, että pelkäsin kannen sinkoutuvan naapurin pihalle.
Nyt sieltä on jo tyhjennetty eka satsi mustaa aarretta.

Tällä hetkellä kompostorivastaava opiskelee " Kaikki kompostoinnista " -kirjaa kehittääkseen täydellisen systeemin puutarhajätteille.