Olen puoli vuotta ajanut 110 kilometrin postilenkkini joka arkipäivä. Asfalttiteitä aluksi sitten kuoppaisia vanhoja maanteitä, jotka muuttuvat kyläteiksi, metsäautoteiksi ja pihateiksi.
Jokaisen kuuluu pitää autonsa puhtaana, mutta omani näyttää joka reissun jälkeen kuin safarirallista maaliin tulleelta enkä ehdi pestä sitä kuin korkeintaan kerran kuussa.
Työympäristöni koostuu pelloista, sekametsistä ja korkeista kuusimetsistä, järvistä ja parista kyläryppäästä. Ja sadoista postilaatikoista. Voin asiantuntijana sanoa, että paras postilaatikkomalli on rehti muovinen perusloota, joka aukeaa päältä ja josta on revitty huut hemmettiin se sisempi kapearakoinen kansi. Posteljooni kun roikottaa koko päivän oikeaa kättään ikkunasta pihalla ja kädessä roikkuu paksu postinippu ja samalla kädellä aukaistaan myös lootan kansi. Vihaan metallisia lukollisia de luxe-malleja, joissa on kissan viiksikarvan levyinen rako lipan takana. Niihin on mahdotonta työntää postia yhdellä kädellä tai edes koko nippua kerralla. Ja kun ottaa huomioon, että Suomessa tuulee tai myrskytuulee nykyään koko ajan, saa olla tarkkana, ettei nippu leviä kuraojaan tai peltoaukealle.
Harrastaessani autoilua postin parissa kuuluvat työsuhde-etuihin eläimet. Puolessa vuodessa olen ehtinyt nähdä useamman kerran kauriita ja valkohäntäpeuroja, kerran hirven ja supikoiran. Metso rehenteli keskellä metsäautotietä. Haukkoja näkee paljon ja kerran näin huuhkajan raahaavan jänistä pellon ylitse. Hienoimpia näkyjä ovat olleet teeret. Soisella alueella oli pienten koivujen latvoissa yli 30 teertä. Jokainen teeri omassa latvassaan.
Nyt kevään tullen näkee tietysti paljon kyhmy- ja laulujoutsenia, mutta erityisesti ilahduttavat kurjet. Ne etsivät pareittain syötävää pelloilta, joten ne leijjuvat matalalla peltojen yllä odottaen ilmeisti laskeutumislupaa lennonjohdolta tai ovat jo laskeutuneet ja tepastelevat majesteetillisesti ruokailemassa.
Kyllä siinä nälkä varmaan tuleekin, kun leuhottaa tänne Marokosta, Etiopiasta, Pakistanista tai Kiinasta.
Lempieläimeni on kuitenkin postilenkkini shetlannin-poni. Pöllähdän pihapiiriin metsäautotieltä. Aitauksessa on kaksi hevosta ja poni. Tai siis poninkin pitäisi olla aitauksessa, mutta ei se juuri koskaan ole. Se seisoo lähellä muita hevosia, mutta aitauksen ulkopuolella. Ja sen ilmeestä otsaharjan alta näkyy, että olen vapaa sielu ja hiton itsepäinen sellainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti