Nuukailua

Intohimoisena lehtien ystävänä käyn kirjastossa lukemassa niitä. Sisustus, käsityö, rakentaminen, askartelu. Kotimaiset sisustuslehdet ovat enimmäkseen tylsiä. Ikuisesti samaa Artekia ja valkoista. Interiöörejä, jotka eivät näytä kodeilta vaan esittelyhuoneistoilta. Haluaisimme olla tällaisia, mutta emme oikeasti ole. Siksi olemme piilottaneet kaikki johtolangat siitä keitä oikeasti olemme. Siksi täällä voisi asua kuka tahansa. Masokistisista syistä luen ne kaikki.

Pyrin ostamaan vain ulkolaisia sisustuslehtiä. Niissä on kiiltävämmät kannet, enemmän mainoksia ja vielä kalliimpia kämppiä. Suutun jos kompostivastaava lehteilee ensimmäisenä juuri kotiin tuomaani lehteä. Vain minä saan korkata sen kiiltävät kannet ja sileät sivut.

Nuukaillessani siis käyn lehtien lukusalissa. Siellä on hiljaista ja minulla on oma paikkani. Ei pöydän ääressä, johon valo tulee huonosti ja saa lehden sivut kiiltämään vaan nurkan nojatuolissa. Vieressä on pöytä ja toinen tuoli, johon saan veskani ja takkini.

Hyllyköistä saa sääntöjen mukaan ottaa vain yhden lehden kerrallaan. Noudatan  sääntöjä ja jaloittelen lukemisen lomassa keskimäärin kuusi kertaa. Joka kerta lukusalissa käytyäni olen säästänyt ainakin kolmekymppiä.

Viimeksi nuukaillessani luin lehden joka oli koonnut nuukailuvinkkejä. Kannattaa tehdä itse ruokaa. Kyllä. Kannattaa tehdä useammaksi päiväksi kerrallaan. Kyllä. Kannattaa kierrättää ja tuunata. Kyllä. Kannattaa keskittää ostoksillakäynti ja ottaa lista mukaan. Kyllä. Kannattaa tuhota luottokortit. Kyllä. Kannattaa säästää. Kyllä. Kannattaa käydä Lidlissä. Kyllä. Kannattaa raahata rankoja metsänomistajan luvalla omaan pihaan polttopuukasaksi. Kyllä. Kannattaa ostaa perunoita ja porkkanoita säkeittäin ovelta-ovelle-kauppiaalta. Kyllä. Kannattaa hakea puolukkahilloa omasta kellarista. Kyllä. Kannattaa pidentää jäteastian tyhjennysaika kuuteen viikkoon. Kyllä. Kannattaa auton ostamisen sijaan ostaa ompelukone. Kyllä

Perrolla on asiaa pitkästä aikaa

Kaikkea sitä saa kokea, kun 2,5 vuotiaaksi elää. Ensiksi on levoton olo pari päivää. Sitten pitää kurkkia ikkunasta, seurata säätietoja ja tarkistaa auringonnousuaika. Sekin kuulema muuttuu ihan päivittäin. Näillä tiedoilla tehdään päätös, josta seuraa tavallista aikaisemmat aamutoimet jo aamupimeällä. Joskus syödään tuhti aamupala, joskus syöksytään ulos ilman murustakaan.

Ulkona haistellaan säätilaa ja katsotaan taivaanrantaa. Sitten rynnätään matkaan. Joskus on reittisuunnitelma valmiina. Välillä mennään extempore. Yleensä aina on kuitenkin kiire.

Kohti valoa kuljetaan. Sitten saavutaan kohteeseen. Mitä enemmän aamuhämärissä, mitä kovempi pakkanen, sen parempi.
Aloitetaan vaaniminen. Kuljetaan hitaasti, koko ympäristöä kartoittaen, haistellen ja tunnustellen. Haukan katseella ja villieläimen vainulla. Katsotaan mikä poikkeaa normaalista. Mitä voi käyttää hyväksi. Mikä on aamun wau-juttu. Sillä uskokaa tai älkää, aina löytyy wau-juttu. Ja se on pakko sanoa ääneen.

Aamutaivas punertaa hetki hetkeltä kirkkaampana ja alkaa olla kiire. On löydettävä oikea paikka, mistä saa kiinni ensimmäisen saaliin. Tehtävä muutama harjoitus  tunnelmaan ja rytmiin pääsemiseksi.

Taivaanranta on tulipunainen ja hämärä alkaa väistyä. Valittu paikka on oikea ja näkymät ovat upeat. Nyt voi tarttua toimeen ja antaa palaa.

Minä sen sijaan jatkan kotona mökissä vielä aamu-uniani. Kukaan koirahan nyt ei niin hullu ole, että lähtisi -30 asteen pakkasessa viimaiselle järvelle valokuvaamaan. Eikä vain näppäämään paria kuvaa vaan ottamaan tuntikausiksi kymmeniä ja satoja kuvia. Luulisi siinä näppien jäätyvän.

Mutta sieltä kun emännyys palaa vaaleansinisessä karvalakissaan sormet saman värisinä, on se hiton hyvällä tuulella. Me kompostivastaavan kanssa ajattelemme ikikiitollisina sitä päivää, kun emännyys sai päähänsä ostaa kameran. Sillä mielenterveys kukoistaa ja me saadaan olla monta tuntia ihan rauhassa.

Huushollissa on miljoonia kuvia, mutta tässä ei yhtään. Saa nähdä, milloin emännyys hokaa, miten kameran kuvat saa siirrettyä tabletille. Ehkä ensi kerralla.