Tehtynä

Keli on ollut keväinen, välillä liiankin kun harson alla lymyilevät Timot saivat lumipeitteen päälleen. Mutta eteenpäin on menty. Siitä huolimatta, että eräs nimeltä mainitsematon pärskii vaaleanpunaista antibioottia ympäri kämppää. Mutta tiedoksi, että on taas aivan oma itsensä. Hyvässä ja pahassa.

Tässä havainnekuva puutarha-aktiviteeteista:

Pelto on nyt raivattu ja sinne on piilotettu Timoa, Nicolaa, mustajuurta, palsternakkaa, retiisiä ja pinaattia. Tänään on tarkoitus jatkaa punajuurella ja porkkanalla.

Kuvassa näkyvät myös neljä vastaistutettua omenapuutamme: Antonovka, Jaspe, Pirja ja Sariola. Ehkä oli hätävarjelun liioittelua laittaa niille vielä vähäksi aikaa jänissuojat, mutta tärkeissä asioissa ei kannata ottaa

riskejä.

Isotuomipihlaja-aidanne on valmis. Pääsiäisenä istutettiin 30 paljasjuurista taimea rajalle. Linjalankaa ei ollut ja tulos on hieman juostenkustua, mutta lohduttaudun sillä, että aitaa ei leikata ja pöheikkö peittää nopeasti juuriston.

Ja lisää seuraa. Aloitan päiväni käymällä uudessa kasvihuoneessa, jossa poteissa on jo alkanut vihertää. On lehtikaalia, kesäkurpitsaa, minttua, tsinniaa, latva-artisokkaa, ruohosipulia, sitruunabasilikaa, krassia, japaninhumalaa, daalioita, avomaankurkkua. Em. vihertävät, vielä paljon on potteja, jotka miettivät. On ollut mielenkiintoista seurata, mitä pakkasyöt ( potit peiton alla ) vaikuttavat itämiseen. Yllättävän vähän.

 Tässä näkyy kolme uutta mustaviinimarjapensasta ja kaksi punaista sekä yksi rabarberi.

Nyt pitää lopettaa. Koiralle pitää antaa toiseksi viimeisen kerran vaaleanpunaista pärskittäväksi. Ja sitten pihalle kuopsuttamaan. Päivä ilman istuttamista on hukkaan mennyt päivä.

Vapputerveiset Perrolta

Moro taas! Ekana täytyy sanoa, että kyllä isännyysväki on puuhannut aika paljon kevättöitä puutarhassa, mutta minun on pakko päästä tähän väliin kertomaan viimeiset karmeat kuulumiseni. Olen ollut niin hitosti sairaana.

Kaikki alkoi noin viikko sitten. Emäntä lähti kahdeksi yöksi reissuun ja me jäätiin isännän kanssa kotiin. Samalla hetkellä, kun mami kantoi kassinsa autoon minua alkoi värisyttää ja tärisyttää. Tuli yrjö olo eikä sekään vielä mitään, mutta mahaan alkoi sattua pikkuhiljaa ja kovaa.
Mami oli pois kotoa enkä minä syönyt enkä juonut. No isäntä tietysti ajatteli yksinkertaisesti, että vain ikävöin mamia. Kyllä mä siitä tykkään, mutta ei sen poissaolo voisi ikinä minulle tällaisia tuskia tuottaa. Mutta yritäpä saada yksinkertaisia ihmisiä ymmärtämään koiran elekieltä ja naaman ilmettä.

No mami tuli kotiin ja tietysti ilostuin siitä ja näytin pirteämmältä jo siitä ilosta, että jos se tajuaisi, että minuun sattuu ja tekisi jotain asialle. Kyllähän se huomasi, että oikein mikään ei ole kunnossa, kun kävelin vappuaattoaamuna jäykästi pienessä kyyryssä kuin parhaassakin kankkusessa. Tiedätte varmaan sen tunteen, kun yrjöttää ja varoo tekemästä yhtään ylimääräistä liikettä. Mutta tiedoksi myös jatkoa varten, että olen ehdoton absolutisti.

No vihdoin ne tajus soittaa johonkin ja minut kyydittiin paikalliselle eläinlääkärille. Se mitä sitten seurasi ei ollut kivaa, mutta täytyy tunnustaa, että olin aivan naatti enkä jaksanut juuri pistää hanttiin. Koivesta ajeltiin karvat ja hetken jo ajattelin, että trimmaajan ja lekurin ovet meni sekaisin. Mutta kun suoniin aletaan tökkiä neuloja tietää olevansa lekurissa.

Lekuri epäili verikokeiden perusteella, että minulla on haimatulehdus. Kuumetta oli pirusti ja nahka roikkui numeroa liian suurena. Jouduin tippaan ja olihan porukoilla ikimuistoinen vappuaatto, kun ne kuivinsuin seurasi tippani valumista suonistoon. Makasin reporankana klinikan lattialla ja katselin psykedeelisiä vaaleanpunaisia koiranluita tajuntani ulkolaidalla. Olo oli aika taivaallinen kiitos mahtavien kipulääkkeiden. Sitten mentiin kotiin.


Jatkoin vaaleanpunaisten luiden katselua olkkarin lattialla rohjottaen ja vappuaamuna makasin liikahtamatta paikallani enkä viitsinyt avata silmiäni ekaan viiteen minuuttiin, kun porukoilla oli jotain asiaa. Sitten ne ravisteli minua ja olihan siitä  pikkuhiljaa pystyyn ponnattava vaikka huippasi.

Sitten ne soitteli taas johonkin, minut pakattiin autoon ja Turuus en ollut ennen käynytkään. Koivessa oli taas tippa alle aikayksikön. Kuivinsuin jatkoi porukka vappupäivänkin tiputuspussini tarkkailua. Sen verran ne oli olleet fiksumpia, että olivat ottaneet itselleen eväät ja lukemista mukaan. Neljä tuntia ne kökötti jakkaroillaan, en kokenut mitään ihmeparantumista tälläkään kertaa vaikka psykedeelisten luiden väri muuttui vaalean siniseksi.

Sitten ne teki tosi katalan tempun. Minut saateltiin tippapusseineni koiran kokoiseen häkkiin ja porukat häippäsi! Mikä pahinta yläpuolen pienemmissä häkeissä oli kissoja ja ne kiroili ja sähisi karmeasti. Uskomatonta, että ne jätti minut putkaan vappupäivänä. Mutta vartijat olivat kilttejä, veivät ulos jaloittelemaankin ja täytyy tunnustaa, että minua vain väsytti ja nukuin hela tiden.

Seuraavana aamupäivänä kuulin putkaani niiden ääniä putkan respasta ja täytyy myöntää, että vinguin sellissäni silkasta ilosta. Vartija otti tipan vihdoin irti koivestani, lorotin pihalle miehekkäästi ainakin yhden 500 ml pussillisen ja sitten ajettiin kotiin.

On ihanaa olla taas kotsassa. Jalkani nousee kepeästi, huumorintajuni on palannut ja nautin haimatulehdus-diagnoosini mukaista dieettiruokaa. Keitettyä kanaa on syötetty ja ilmeisesti hoitava lääkärini on ohjeistanut, että kädestä syötetään. Siitä suostun armollisesti sen verran syömään, etteivät uudestaan vie putkaan. Vettä ei ole tehnyt mieli, tuskin teidänkään tekisi jos on tiputettu niin, että silmämunatkin kelluvat. Tänään minusta oli tosi outoa, että porukat melkein itki, kun lenkin päälle lipsutin vesisaavista jäävettä kitaan. Joillekin onni tulee kummallisista asioista.

On yksi juttu mikä on suoraan sanottuna ihan paska. Katsokaa tätä kuvaa:

Ei, en ole alkanut nistiksi, vaikka porukka yrittääkin raivoraitista linjaani horjuttaa tällä arsenaalilla. Kaksi antibioottia, kolmiokipulääke ( joo en todellakaan ajele autolla ), yrjönestolääke ja vatsalääke ja kaikkia kahdesti päivässä. Älykkyysosamääräni on sen verran kahdensadan puolella, että minua ei hööpötetä lääkkeitä syömään ruuan joukossa. Kuka nyt haluaisi sormikanansa kulinaarista suutuntumaa pilata antibioottimausteella. Ei, minä otan lääkkeeni lääkeruiskulla nestemäisessä muodossa yhteenpuristettujen hampaiden välistä kuonokopassa. Sen verran hävettää, että siitä ei ole valokuvaa.