Perro funtsailee

Moro kaikille! Olen Perro 1,5 v ja pääsin vihdoinkin ääneen. Tässä vietän viikonloppuaamua mamin sängyssä. En saa nukkua sängyssä, mutta vapaa-aamuina kuuntelen korva tarkkana, milloin porukka virkoaa ja sitten pomppaan petiin. Kauaa en siellä pysty olemaan, kun tulee hiki.

Olen aika tarkka jätkä ja haluan olla kaikessa mukana. Jopa autossa vaikka spykään siellä joka helkutin kerran vaikka minulle ei edes anneta aamupalaa autoilupäivinä. En pidä autoilusta, mutta pidän siitä, että ulkoinen toimintaympäristö muuttuu uusiin asioihin stimuloiden. Harmi vain, että yrjö maistuu hela tiden suussa.

Minua yritetään kouluttaa tavoille, mutta täytyy sanoa, että porukka on vähän lepsua. Voisi kyllä rehellisesti sanoen pitää tiukempiakin sulkeisia. Olen hokannut ajat sitten, mihin tähdätään tännepaikkaistuseuraaodotamaahan-komennoilla. Aina ei vain jaksa vaan on kiva pistää ranttaliksi. Mutta välillä sitten säälistä tottelen kuin partiopoika. Ihan vaan siksi, ettei porukka masentuisi ison villakoiran omistajina. Ne kun valitsi minut siksi, kun kirjallisuudessa kehuttiin yhdeksi fiksuimmista koiraroduista.

 Porukka ravaa alvariinsa metsissä ja onhan sinne lähdettävä. Tässä muistelen, miten uimaan mentiinkään, kun on talven aikana hieman unohtunut.



Toisessa kuvassa minua savustetaan taas kerran jossain laavulla. Ällöttää, kun flexi sidotaan puuhun kiinni ja siinä sitten kökötät. Ja haistelet ihania riistan hajuja pystymättä säntäämään kuusikkoon. Välillä ovat erehtyneet päästämää  ja minä poika olin aika pitkään omilla teilläni. Kuulin kyllä huudot, mutta motivaatioristiriita ratkesi ketunjälkien hyväksi.

Muille oli eväät, mutta minulle ei. Se jäi tästä päällimmäisenä mieleen.

Emäntä yrittää lisätä elävää kuvaa minusta tähän loppuun, mutta ei näy onnistuvan. Se on todella säälittävä kaikessa tietotekniikkaan liittyvässä. Videossa olin toiseksi mieluisimman puuhani parissa. Se on sellaista aika koiramaista juttua. Mieluisinta puuhaani en vielä haluaisikaan paljastaa, sillä se on aika outoa. Kukaan kavereistani ei harrasta sitä. Minä vain. Mutta palaan asiaan heti, kun emännyys oppii lisää automaattista tietojenkäsittelyä. Moro siihen asti! Jaahas se video löytyykin sieltä ylälaidasta ja tuplana vielä. Eikä mitään tolkkua. Yrittäkää kestää. Niin minäkin.

Lapiointia

Puutarhurin urani alkoi siitä, kun huomasin sattumalta olevani intohimoinen lapioija. Tarjolla oli kivistä metsämaastoa ja lapio ja yhtäkkiä halusin tietää, kuinka syvälle pääsen lapioni kanssa. Ja pääsinhän minä: pois eläkevirasta uuteen ammattiin, umpioudolle seudulle uuteen kotiin. Mukana ei muuta tuttua kuin kompostivastaava ja musta villakoira.

Muistakaa siis, että joka lapioon tarttuu se lapioon hukkuu.

Olen jo maininnut sen 25 metrin pensasalueen, joka on odottanut roudan sulamista. Siitä pitää kuoria nurmikko pois ja kaivaa kunnon monttu, joka täytetään mullalla, johon suunnittelemani kasvit pääsevät juuriaan venyttelemään.
Nyt roudan sulaminen on kuitenkin kestänyt liian kauan ja olen ehtinyt kehittää kolme muuta kaivamiskohdetta: kasvihuoneen pohjatyöt, parkkipaikan pohjan ja kasvimaan. Rehellisesti pitää tunnustaa, että intohimoista kaivajaakin jo alkaa tässä vaiheessa pyörryttää.

Pensasalueen aihio

Pihasuunnitelmani kantava ajatus on nurmikon vähentäminen. Ja sehän vähenee. Kunhan joku kaivaa ensin nurmikkoturpeet pois. Turpeita piisaa satoja ( ? ) kottikärryllisiä. Viime syksynä niitä jo kärrättiin tulevalta pensasalueelta varaston taakse. Kunnes kompostivastaavani keksi talven aikana, että tehdään niistä valli keskelle pihaa. Nyt odotellaan roudan sulamista, että saadaan kärrätä ne takaisin hyvin lähelle lähtöpistettään. Elävä puutarhasuunnitelma tarkoittaa sitä, että tehdään samat hommat moneen kertaan.


Kasvihuoneen pohjaa kaivaessani tajusin, että se paksu, musta multa kasvimaallamme ei odota mansikan taimia, siemenperunoita eikä niitä sataa siemenpussiani, jotka olen hankkinut sitten viime näkemän vaan lapiota. Mullan alla nimittäin piileskelee se paksu ruohomatto, minkä traktori sinne syksyllä piilotti. Poissa silmistä, poissa mielestä. En ymmärrä, miten kuvittelin, että ne tuppaat olisivat itsestään jonnekin hävinneet. Lapio ja kärrit esiin ja ruohotuppaat logistiikalla kohti vallia.

Mutta lopussa kiitos seisoo. Tämä näkymä ei kaipaa kaivamista vaan levittämistä. Lapiota siihenkin tarvitaan. Kompostivastaava tilasi kiviainesta. Onneksi hän oli puhelimessa ja älysi sanoa, ettei ihan kasettirekallista tarvita. Että vähän vähempikin riittää.


Kuva on iglualueeltamme: etualalla 17 tonnia kivituhkaa.

Maaseutuilua

Olen puoli vuotta ajanut 110 kilometrin postilenkkini joka arkipäivä. Asfalttiteitä aluksi sitten kuoppaisia vanhoja maanteitä, jotka muuttuvat kyläteiksi, metsäautoteiksi ja pihateiksi.
Jokaisen kuuluu pitää autonsa puhtaana, mutta omani näyttää joka reissun jälkeen kuin safarirallista maaliin tulleelta enkä ehdi pestä sitä kuin korkeintaan kerran kuussa.

Työympäristöni koostuu pelloista, sekametsistä ja korkeista kuusimetsistä, järvistä ja parista kyläryppäästä. Ja sadoista postilaatikoista. Voin asiantuntijana sanoa, että paras postilaatikkomalli on rehti muovinen perusloota, joka aukeaa päältä ja josta on revitty huut hemmettiin se sisempi kapearakoinen kansi. Posteljooni kun roikottaa koko päivän oikeaa kättään ikkunasta pihalla ja kädessä roikkuu paksu postinippu ja samalla kädellä aukaistaan myös lootan kansi. Vihaan metallisia lukollisia de luxe-malleja, joissa on kissan viiksikarvan levyinen rako lipan takana. Niihin on mahdotonta työntää postia yhdellä kädellä tai edes koko nippua kerralla. Ja kun ottaa huomioon, että Suomessa tuulee tai myrskytuulee nykyään koko ajan, saa olla tarkkana, ettei nippu leviä kuraojaan tai peltoaukealle.

Harrastaessani autoilua postin parissa kuuluvat työsuhde-etuihin eläimet. Puolessa vuodessa olen ehtinyt nähdä useamman kerran kauriita ja valkohäntäpeuroja, kerran hirven ja supikoiran. Metso rehenteli keskellä metsäautotietä. Haukkoja näkee paljon ja kerran näin huuhkajan raahaavan jänistä pellon ylitse. Hienoimpia näkyjä  ovat olleet teeret. Soisella alueella oli pienten koivujen latvoissa yli 30 teertä. Jokainen teeri omassa latvassaan.
Nyt kevään tullen näkee tietysti paljon kyhmy- ja laulujoutsenia, mutta erityisesti ilahduttavat kurjet. Ne etsivät pareittain syötävää pelloilta, joten ne leijjuvat matalalla peltojen yllä odottaen ilmeisti laskeutumislupaa lennonjohdolta tai  ovat jo laskeutuneet ja tepastelevat majesteetillisesti ruokailemassa.
Kyllä siinä nälkä varmaan tuleekin, kun leuhottaa tänne Marokosta, Etiopiasta, Pakistanista tai Kiinasta.

Lempieläimeni on kuitenkin postilenkkini shetlannin-poni. Pöllähdän pihapiiriin metsäautotieltä. Aitauksessa on kaksi hevosta ja poni. Tai siis poninkin pitäisi olla aitauksessa,  mutta ei se juuri koskaan ole. Se seisoo lähellä muita hevosia, mutta aitauksen ulkopuolella. Ja sen ilmeestä otsaharjan alta näkyy, että olen vapaa sielu ja hiton itsepäinen sellainen.