Nuukailua

Intohimoisena lehtien ystävänä käyn kirjastossa lukemassa niitä. Sisustus, käsityö, rakentaminen, askartelu. Kotimaiset sisustuslehdet ovat enimmäkseen tylsiä. Ikuisesti samaa Artekia ja valkoista. Interiöörejä, jotka eivät näytä kodeilta vaan esittelyhuoneistoilta. Haluaisimme olla tällaisia, mutta emme oikeasti ole. Siksi olemme piilottaneet kaikki johtolangat siitä keitä oikeasti olemme. Siksi täällä voisi asua kuka tahansa. Masokistisista syistä luen ne kaikki.

Pyrin ostamaan vain ulkolaisia sisustuslehtiä. Niissä on kiiltävämmät kannet, enemmän mainoksia ja vielä kalliimpia kämppiä. Suutun jos kompostivastaava lehteilee ensimmäisenä juuri kotiin tuomaani lehteä. Vain minä saan korkata sen kiiltävät kannet ja sileät sivut.

Nuukaillessani siis käyn lehtien lukusalissa. Siellä on hiljaista ja minulla on oma paikkani. Ei pöydän ääressä, johon valo tulee huonosti ja saa lehden sivut kiiltämään vaan nurkan nojatuolissa. Vieressä on pöytä ja toinen tuoli, johon saan veskani ja takkini.

Hyllyköistä saa sääntöjen mukaan ottaa vain yhden lehden kerrallaan. Noudatan  sääntöjä ja jaloittelen lukemisen lomassa keskimäärin kuusi kertaa. Joka kerta lukusalissa käytyäni olen säästänyt ainakin kolmekymppiä.

Viimeksi nuukaillessani luin lehden joka oli koonnut nuukailuvinkkejä. Kannattaa tehdä itse ruokaa. Kyllä. Kannattaa tehdä useammaksi päiväksi kerrallaan. Kyllä. Kannattaa kierrättää ja tuunata. Kyllä. Kannattaa keskittää ostoksillakäynti ja ottaa lista mukaan. Kyllä. Kannattaa tuhota luottokortit. Kyllä. Kannattaa säästää. Kyllä. Kannattaa käydä Lidlissä. Kyllä. Kannattaa raahata rankoja metsänomistajan luvalla omaan pihaan polttopuukasaksi. Kyllä. Kannattaa ostaa perunoita ja porkkanoita säkeittäin ovelta-ovelle-kauppiaalta. Kyllä. Kannattaa hakea puolukkahilloa omasta kellarista. Kyllä. Kannattaa pidentää jäteastian tyhjennysaika kuuteen viikkoon. Kyllä. Kannattaa auton ostamisen sijaan ostaa ompelukone. Kyllä

Perrolla on asiaa pitkästä aikaa

Kaikkea sitä saa kokea, kun 2,5 vuotiaaksi elää. Ensiksi on levoton olo pari päivää. Sitten pitää kurkkia ikkunasta, seurata säätietoja ja tarkistaa auringonnousuaika. Sekin kuulema muuttuu ihan päivittäin. Näillä tiedoilla tehdään päätös, josta seuraa tavallista aikaisemmat aamutoimet jo aamupimeällä. Joskus syödään tuhti aamupala, joskus syöksytään ulos ilman murustakaan.

Ulkona haistellaan säätilaa ja katsotaan taivaanrantaa. Sitten rynnätään matkaan. Joskus on reittisuunnitelma valmiina. Välillä mennään extempore. Yleensä aina on kuitenkin kiire.

Kohti valoa kuljetaan. Sitten saavutaan kohteeseen. Mitä enemmän aamuhämärissä, mitä kovempi pakkanen, sen parempi.
Aloitetaan vaaniminen. Kuljetaan hitaasti, koko ympäristöä kartoittaen, haistellen ja tunnustellen. Haukan katseella ja villieläimen vainulla. Katsotaan mikä poikkeaa normaalista. Mitä voi käyttää hyväksi. Mikä on aamun wau-juttu. Sillä uskokaa tai älkää, aina löytyy wau-juttu. Ja se on pakko sanoa ääneen.

Aamutaivas punertaa hetki hetkeltä kirkkaampana ja alkaa olla kiire. On löydettävä oikea paikka, mistä saa kiinni ensimmäisen saaliin. Tehtävä muutama harjoitus  tunnelmaan ja rytmiin pääsemiseksi.

Taivaanranta on tulipunainen ja hämärä alkaa väistyä. Valittu paikka on oikea ja näkymät ovat upeat. Nyt voi tarttua toimeen ja antaa palaa.

Minä sen sijaan jatkan kotona mökissä vielä aamu-uniani. Kukaan koirahan nyt ei niin hullu ole, että lähtisi -30 asteen pakkasessa viimaiselle järvelle valokuvaamaan. Eikä vain näppäämään paria kuvaa vaan ottamaan tuntikausiksi kymmeniä ja satoja kuvia. Luulisi siinä näppien jäätyvän.

Mutta sieltä kun emännyys palaa vaaleansinisessä karvalakissaan sormet saman värisinä, on se hiton hyvällä tuulella. Me kompostivastaavan kanssa ajattelemme ikikiitollisina sitä päivää, kun emännyys sai päähänsä ostaa kameran. Sillä mielenterveys kukoistaa ja me saadaan olla monta tuntia ihan rauhassa.

Huushollissa on miljoonia kuvia, mutta tässä ei yhtään. Saa nähdä, milloin emännyys hokaa, miten kameran kuvat saa siirrettyä tabletille. Ehkä ensi kerralla.

Talvisia harrastuksia

Päivitin hiljattain CV:täni ja lisäsin harrastuksiini asumisen mummonmökissä. Harrastus on asia, jota tekee vapaaehtoisesti mielenvirkistyksekseen ja parhaimmillaan se kehittää älynystyröitä tai muskeleita. Tiedä sitten vastaako mummonmökkeily em. määritelmää. Tänä talvena on lähinnä tuntunut siltä, että olemme sulkeutuneet kompostivastaavan kanssa pieneen aikakapseliin, jossa odotamme kapselin laskeutumista kevääseen.

Nykyään harrastan nukkumista siihen asti, kun päivä ihan oikeasti on valjennut. Miksi herätä pimeään aamuun, kun pimeää riittää katseltavaksi heti iltapäivästäkin. Hitaan aamun jälkeen ehdin kuitenkin päivälenkille päivänvalossa.

Arkisten askareiden lisäksi harrastan käsitöitä.

 Yhtä vähän kuin nälkää kestän tekemisen puutetta. Siksi olenkin varustautunut aina monella käsityöllä. Se on helppoa, kun ideat eivät koskaan lopu. Ideoiminen on mieliharrastuksiani, joka käsitöiden kohdalla konkretisoituu tällä hetkellä kaksi vuotta tekeillä olleeseen omaan crazy-villapaitaani, kahdessa viikossa valmistuneeseen kompostivastaavan crazy-villapaitaan, vuoden tekeillä olleeseen virkattuun pitsimattoon, viikon tekeillä olleeseen kompostivastaavan pipoon, torkkupeittoon joka on vain yhteenkursimista vailla ja kudottuun tablettiin, jonka eilen purin. Niin ja jouluvalmisteluni koostuivat melkein vain tämän maton lattialle saattamiseen. Oli muuten aika iso urakka leikata kuteiksi kymmenen Ikean fleecepeittoa ja eheyttää ne uuteen olomuotoonsa matoksi.

Tässä kuva siitä ihmeestä.

Käsillä näpertäminen on mukavaa, mutta yhtä mukavaa on lukeminen. Puutarhaliikkeiden ja urheiluliikkeiden lisäksi lempikauppojani ovat kirjakaupat. 

Akateemiseen kirjakauppaan astuessani koen aina sellaisen endorfiinihuurun, että vastaavan saisi aikaan vain maratonilla. Maratonista ei ole kokemusta, sillä en harrasta itseni kiusaamista. Kirjat ovat maailman kaunein tapetti, mutta koska olkkarimme peräseinä on vallattu, olen siirtynyt romaanien osalta E-kirjoihin. 

Vaikka E-kirjakaupat eivät nostata endorfiinihuuruja niin on fantastista, että koskaan ei tarvitse olla lukemista vailla ja kirjakaupassa voi käydä omassa sängyssä maaten. Tässä kaapissa on tilaa vain muutamalle uudelle puutarhakirjalle. ( Hitto tätä tietotekniikkaa. Saat suurella vaivalla haluamasi kuvan digiaalloille ja sitten teksti hyppii saksanpolkkaa koko loppuajan...)

Olen lapsuudestani lähtien lukenut Hesaria, mikä on outoa, sillä asuimme Keski-Suomessa, emme tunteneet ketään Helsingistä emmekä ikinä käyneet siellä.

Hesari nyt kuitenkin on Suomen paras sanomalehti ja luulin, että olen se viimeinen, joka luopuu painomusteen haistelusta aamupalapöydässä. Toisin kuitenkin kävi. Siirryin digilehteen jo ennen kuin tabloidi-koko tuli. Silloin olisin siirtynyt viimeistään, sillä paperinen pikkuhesari on naurettava ilmiö.

Vielä yksi harrastus, mikä mahtuu litteään muovikuoriseen läpykkään. Tämä on uusin harrastukseni ja olen aivan innoissani: Spotifyn kuuntelu. Aivan käsittämätöntä, että voin kuunnella miljoonia levyjä ilmaiseksi ja ladata kokonaisia albumeita läpykkääni. Valmiita soittolistoja kuuntelen jos tarvitsen taustamusiikkia, muuten haluan kuulla koko albumin. Ainoa ongelma on se, että meillä on kompostivastaavan kanssa aivan eri musiikkimaku ( ja elokuva ja tv-ohjelmamaku ) eikä residenssissämme pääse eri tilaan kulttuurista nauttimaan. Onneksi kuulokkeet on keksitty. Ilman niitä olisi mielenterveys järkkynyt jo ajat sitten. Ne ovat kätevät myös silloin, kun haluaa olla rauhassa.

Katselin teeveestä ohjelmaa Kanniston pariskunnasta, joka on 10 vuotta downshiftannut reissaamalla ympäri maailmaa. Tunnistin samanlaisia kaikesta irtautumisen kokemuksia itselläni. Yhtä tiivis kuin Kannistonkin pariskunnalla on matkakumppanuus kompostivastaavan kanssa ja ehkä vielä tiiviimpi punaisessa aikakapselissamme. Kannistoilla on sentään temmellyskenttänään koko maapallo.

Yhtymäkohtia oli myös pyrkiminen irtautumaan rahankäytöstä. Meidän ei tarvitse siihen edes pyrkiä, sillä kun odottelee taikinan nousemista uunin kupeessa niin pankkitilillä ei tapahdu mitään. Olemme päässeet samaan vapauden olotilaan eikä ole tarvinut edes poistua kotoa. Meidän ei myöskään tarvitse hoitaa rikkaiden koiria ja kaitsea heidän henkilökuntaansa, sillä Perro vastaa kokonaista miljonäärien koiralaumaa ja kompostivastaavan kaitseminen kymmentä puutarhuria.

Parasta kaikessa on se, ettei tarvitse nukkua lentoasemilla eikä puistonpenkeillä vaan saa nukkua omassa sängyssään pikkuruisessa makkarissamme.

Jouluna

Tämä joulu oli aivan erityinen. Häppeninkiä riitti koko joulukuun osalle. Avattiin joulukausi meillä naapureiden kanssa sytyttämällä jouluvalot pikkuriikkiseen pihakuuseen, juomalla glögiä kylmällä verannalla kynttilöiden loisteessa ja kahvia ja pipareita takkatulen lämmössä.
Käytiin joulukonsertissa Turun tuomiokirkossa ja Perro oli mukana hotellissa ja illan pubikierroksella.
Käytiin naapureiden kanssa nauttimassa glögiä metsässä ja jouluaterialla Sarka-museossa Loimaalla.
Käytiin joulumyyjäisissä.
Käytiin jouluaterialla Raumalla ravintola Tallbossa, jossa on maailman paras seisova joulupöytä.
 Kävin joulukukkia viemässä Keski-Suomeen äiteelle ja isälle.

Kiire ei ole ollut missään vaiheessa eikä rahaa ole törsätty . Valkea joulu oli upea bonus. Parasta joulussa on ollut tänä vuonna kuten viime vuonnakin joulusauna. Ulkotulien loisteessa kun köpittää pihan poikki ulkosaunaan, ottaa löylyt ja tulee välillä ulos jäähdyttelemään niin siinä on rauha maassa ja hyvä tahto ihmisellä.

Villa-Tallbo

Perroilua

Morjesta vaan kaikille. Ei ole meikäpoikaa päästetty taas pitkään aikaan ääneen näille digiaalloille. Ehdin täyttää jo 2 vuottakin ilman huomionosoituksia. Vasten tahtoa meni matalalla profiililla. Jatkoa varten voitte laittaa kalentereihinne herätyksen lokakuun 15:een päivään.

Ajattelin tässä valottaa päivieni kulkua noiden kahden kanssa. Yksi, mitä niiden kanssa tarvitsee on mahdoton määrä kärsivällisyyttä. Katsokaa nyt, tässä minä istun aamulla enkä muuta voi.

Tuijotan vetoavasti milloin frisbiin

milloin pallon kanssa

ja milloin ilman välinettä

ja haluaisin tehdä tiettäväksi, että jotakuta pissittää niin saameristi. Mutta ei, ne ei liikahdakaan ennen kuin takassa on poltettu pesällinen puuta ja pellit saatu kiinni. On kuulema mukava palata lenkiltä lämpimään tupaan. No, se hyvä puoli asiassa on, että kun ne vihdoin saa liikkeelle pääsen yleensä aika pitkälle lenkille.

Tässä on minun naulakkoni. Siinä on flexini, heijastimeni ja sadetakkini. Siitä puuttuvat uudet valjaani, jotka sain syystä että olen alkanut kiskomaan flexin päässä. Hmhh ehkä olen alkanutkin, kun on joskus vähän kiire. Nyt valjaat ovat päällä ja kinnaavat etujalkojani niin ettei huvita hirveästi kiskoa. 

Tässä olen lenkillä vielä ilman valjaita ja ihmettelen yhdessä isäntäporukan kanssa paikallista eksoottista ilmestystä. Ette taatusti arvaa mitä täällä piilotellaan syksyisin pressujen alla ja kuljetetaan traktoreilla liikenneympyröissä niin vauhdikkaasti että pahkurat poukkoilevat tielle. Ei ole perunaa eikä porkkanaa eikä kaalia vaikka niitäkin näkee täällä rekkalasteittain. Ei, nämä ovat sokerijuurikasta.

Tässä on pahkuroita, jotka isäntä kaiveli omasta pellostamme hiljakkoin. Niitä kuulema voi kaivaa vaikka koko talven esille jos vain lapio pystyy jäiseen maahan.

En kyllä suosittele.

Pahkurat ovat nimittäin maa-artisokkaa, josta saa emännän mukaan maailman ihaninta keittoa, jota se tässä kuvassa vetelee nassuunsa. Valitettavasti maa-artisokka sisältää paljon insuliinia. Itse voitte tarkistaa googlesta, mitä vaikutuksia insuliinilla on ihmiseen. En viitsi sitä tähän laittaa. Enkä siis suosittele maa-artisokan käyttöä ihmisravinnoksi. Enkä koiraravinnoksi.

Tässä vielä lopuksi kuva tältä aamulta, kun vihdoin pääsimme ulos. Pakko myöntää, että näinä hetkinä koira on onnellinen ja ehkä myös muu porukka.

Sunnuntainen aamukävely

Kyllä kelpaa Perron perässä näissä maisemissa taivaltaa! Tämä lenkki kesti useamman tunnin, kun piti ikuistaa kaikki vasta puuteroidut maisemat. Muutaman kerran tuli tabletti kaivettua repusta esiin. Olin aivan fiiliksissä, kun opettelin samalla käyttämään panorama-kuvausta.

Ihmisen pitää olla tyytyväinen, että yhden koiranpissityslenkin varrelle osuu tällainen määrä kulttuurimaisemaa. Eikä tässä ollut edes kaikki. Ei makeaa mahan täydeltä!

Syömisiä

Ruoka saa aivan erityisen merkityksen, kun pöydässä on itse viljeltyä, kerättyä tai kalastettua saalista. Tämä ensimmäinen kesä oli vasta aloitus- ja kokeilukesä emmekä ehtineet täysipainoisesti paneutua kasvimaan hoitoon, marjastamiseen, sienestämiseen emmekä kalastamiseen rakennus-ja puutarhan perustamiskiireiltämme, mutta tulosta kuitenkin syntyi.

Perunoita, porkkanoita, sipuleita, papuja, palsternakkaa, maa-artisokkaa, yrttejä ja kurkkusäilykkeitä syödään edelleen omasta tuotannosta. Lisäksi on omena-ja puolukkasosetta kellarissa ja tatteja pakkasessa.

Ai niin ja meinasi yksi tärkeä unohtua: Itse tehty karviaismarjalikööri!

Tämä kuva on hiljattain otettu. Tuntui juhlavalta hakea marraskuussa pellolta persiljaa ja palsternakkaa.

Täten on myös talvikalastuskausi aloitettu ehkä vähän yllättävästi katiskoilla. Ahti on suonut antiaan, mittakaava vain vaihtelee.